Mitkä ovat opettamisen lähtökohdat yliopistossa ja korkeakoulussa? Tämä Himangan teos asettaa korkeakoulu-pedagogiikan historialliseen ja filosofiseen kontekstiin sekä korostaa oppimisen tutkimuksen monialaisuutta. Nykyään korkeinta opetusta rajoitutaan usein tarkastelemaan kasvatustieteen ja psykologian näkökulmasta. Tosiasiassa oppiminen on koko yliopistoyhteisön asia. Länsimaisen korkeimman opetuksen lähtökohta on aina antiikista alkaen ollut oppimisen itsenäisyys. Sen varaan yliopiston menestys on rakentunut.
Tässä teoksessa kirjoittaja katsoo filosofian alkaneen Sokrateesta, jonka toimintaa kirjasi ennen kaikkea Platon. Sokrates oli muita viisaampi, koska hän ei luullut tietävänsä vaan oli selvillä tietämättömyydestään. Hän opetti kysellen ja hänen tavoitteensa oli saada oppija oivaltamaan asia itse. Sokrates tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin, koska hän opetti ihmisiä ajattelemaan itse. Vallitsevan järjestyksen kannalta itsenäinen ajattelu on vaarallista. Sokrateen dialogien perusideaa pidetään edelleen nykyaikaisen opetuksen esikuvana. Platonista lähtevässä perinteessä korkeimman opetuksen tavoite on siten opiskelija, joka osaa ajatella itsenäisesti.
Yliopistoissa Aristoteles on ollut pitkään vahvassa asemassa. Aristoteles piti puheen kuuntelemista järjenkäyttöön liittyvien asioiden oppimisen perustana. Ei siis ihme, että varhaisissa yliopistoissa, joissa Aristoteles oli keskeinen auktoriteetti, opetus rakentui puheen kuuntelun varaan. Hyvä esimerkki tästä on luento, joka on yliopistojen keskeinen opetusmuoto. Korkeakoulupedagogisen tutkimuksen valossa luento ei ole erityisen tehokas. Mikäli opetusta yliopistossa oltaisiin aloittamassa nyt vailla sen pitkää perinnettä, olisi vaikea uskoa, että kenellekään tulisi edes mieleen perustaa opetus tilanteisiin, joissa yksi ihminen puhuu seisten ja suuri joukko muita istuu ja kuuntelee häntä. Ääneen lukemisen kuuntelu ei tutkimusten valossa yleensä ole hyvä oppimismenetelmä. Perinteistä luentoa kuitenkin puolustetaan opetusmuotona usein, vaikka perustelut useimmiten jäävät ohuiksi.
Korkeakoulupedagogiikassa yksi kantava idea on siirtää huomio opettajan tekemisestä siihen, mitä oppija tekee. Oppimisen kannalta opettajan toiminta on itse asiassa toissijaista ja opiskelijan toiminta ensisijaista. Opiskelijalähtöisyyden periaatteen mukaan opettajan pitää miettiä ensin sitä, mitä toivoo opiskelijoidensa tekevän, jotta he oppivat, ja kääntyä vasta sitten pohtimaan, millainen oma toiminta edesauttaa tätä. Opetuksen päämäärä on oppiminen. Esimerkiksi monella alalla lukeminen on olennai-nen taito, mutta opiskelijaa opastetaan harvoin oppimaan lukemaan paremmin.
Kirjan tarkoitus ei ole määritellä hyvää opetusta. Siihen on kuitenkin varattu yksi luku, jossa tuodaan esille erilaisia hyvän opetuksen näkökulmia ja tutkimuksia. Tässä on esimerkki hyvästä opettajasta: Haluaa jakaa rakkauden aiheeseen opiskelijan kanssa, osaa tehdä opettavasta materiaalista stimuloivaa ja kiinnostavaa, yltää opiskelijan ymmärryksen tasolle, osaa selittää materiaalin selkeästi, on sitoutunut selvittämään mitä, miksi ja millä tasolla asiat on ymmärrettävä, rohkaisee opiskelijoita itsenäisyyteen, käyttää opetusmenetelmiä ja tehtäviä, jotka vaativat opiskelijoita ajattelemaan sekä toimimaan vastuullisesti ja yhteistyössä ja antaa opiskelijoille korkeatasoista palautetta.
Kaiken kaikkiaan yliopistossa pyritään opettamaan vaativia henkisiä taitoja. Niiden opettaminen on vaikea tehtävä, ja usein ongelmaksi nousee erityisesti niiden saavuttamisen arviointi ja arvostelu. Opettajien on helpointa arvioida muistamista. Opiskelija esimerkiksi lukee kirjan etukäteen ja pyrkii sitten valvotuissa olosuhteissa ja määrätyn ajan puitteissa muistamaan siitä mahdollisimman paljon. Hieman paremmassa mallissa opiskelija ensin hahmottaa itse keskeiset asiat ja sitten muistaa ne. Opettaja tarkistaa, missä määrin asia muistetaan, ja kiinnittää kyllä samalla huomiota siihen, kuinka selkeästi asiat on kerrottu tai onko jokin ymmärretty väärin. Malli on tehokas, ja arviointi suhteellisen yksinkertaista.
Yliopistot ovat päätyneet uudenlaiseen kilpailutilanteeseen, eikä ole edes varmaa, että korkein opetus tulee jatkossa rakentumaan yliopistojen varaan. Yliopistoilla on valtioiden tuella ollut pitkään monopoli tutkintojen myöntämisessä, mutta tämä asema on kyseenalaistumassa. Esimerkiksi ohjelmointialalla tutkinnot ovat jo osin menettäneet arvonsa työllistävänä tekijänä. Rekrytoijan kannalta olennaista on sen sijaan se, että opiskelija on osoittanut pätevyytensä osallistumalla esimerkiksi avoimen koodin ohjelmistojen ohjelmointiin internetissä. Opiskelijat voivat pätevöityä internetissä yhä enemmän myös muilla alaoilla. Lopuksi huomio: Korkeakoulupedagogiikka ei tarkastele oppijaa yhteisöllisenä toimijana.
40 kolahdusta. Y1.
Artikkelin kirjoittaja Johannes Partanen
Kirjan tiedot
Himanka, Juha: Korkein opetus – Opettaminen yliopistoissa ja korkeakouluissa: Johdatus opettajalle, Vastapaino 2018, suositus**, 3 pistettä, ISBN 978-768-687-7
Tekijänoikeudet. Tämä artikkeli on tarkoitettu vain yksityiseen omaan käyttöön, eikä tätä artikkelia saa hyödyntää mitenkään kaupallisesti. Tässä artikkelissa mainittujen kirjojen tekijänoikeudet kuuluvat niiden kustantajille ja/tai tekijöille. Tiimiakatemia Global Partus Oy ja tämän artikkelin kirjoittaja Johannes Partanen kehottavat ostamaan ja lukemaan tässä artikkelissa suositeltuja hyviä kirjoja.
